maanantai 24. huhtikuuta 2017

Kuukauden mielipide-Suomenhevoset

"Suomen hevoset ovat aina niin pohkeeen takana" "Niiden kanssa ei voi pitkälle päästä" "Ensimmäinen ajatus suomenhevosesta on laiska ja itsepäinen rotu"



Suurin osa saattaa ajatella sanasta suomenhevonen jotain todella rasittavaa rotua, myös minä vaikka tiedän että eihän se niin ole. Ehkä tästä saadaan hyvä mielipide postaus?

Suomenhevonen on suomalainen hevosrotu, joka on kasvatettu sisulla ja sydämmellä. Suomenhevoset osaavat olla niinkuin me suomalaiset ihmiset, itsepäitä, laiskoja mutta myös erittäin sinnikkäittä hyvässä niinkuin varmasti myös pahassa . Suomenhevonen on rotu, joka on omalla tavalla niin poikkeava. Kaikki hevoset ovat  niin erinlaisia luonteeltaan, mutta silti niin samanlaisia. Jokainen on erinlainen ratsastaa. Tämä on se puoli, mikä monia suomenhevosfaneja kiehtoo, niiden erinlaisuus mutta silti se samanlaisuus.
Suomenhevosilla on paljon faneja sekä vihaajiakin löytyy. Moni ei halua suomenhevosta edes ehdokkaaksi omalle "ostoslistalle" , jos siis joskus on hankkimassa omaa hevosta. Ei silloinkaan, vaikka heppa kuulostaisi itselleen hyvältä. Se on katsokaas kuitenkin suomenhevonen.


Suomenhevonen itsessään

Suomenhevonen itsessään on nopein kylmäverinen. Suomenhevosta on jalostettu hyvin erinlaisiin lajeihin, esimerkiksi juuri ajamiseen, ratsastuksen eri lajeihin (kouluratsastus/esteratsastus jne). Suomenhevonen on myös terve rotu joka on myös aika sitkeä. Monikaan suomenhevonen ei talvella käytä juurikaan ulkoloimea vaikka pakkasta olisikin vähän enemmän. Suomenhevonen on myös nopea oppimaan, jos se vain itse haluaa.

Suomenhevonen ratsastuskäytössä

Moni on varmasti joskus ratsastuskoulussa saannut hevosekseen vanhan ja erittäin laiskan suomenhevosen joka ei millään jaksaisi yrittää. Siitä se lähtee, se mielikuva "suomenhevosista".

Nyt jos mennään faktoihin, niin suomenhevonenhan on älyttömän monipuolinen rotu. Sillä voi tehdä erinlaisia asioita (niinkuin myös monella muullakin rodulla, mutta pysytään ainoastaan suokeissa). Suokeilla yleensä onnistuu ajaminen älyttömän hyvin ja ratsastaminen. Suomenhevonen on hitaampi kehittymään lihaksistonsa puolesta, joten tuloksia ei näy niin nopeasti kuin esimerkiksi puoliverisellä. Monesta suomenhevosesta saa kyllä upean ratsun, mutta se vaatii entistä enemmän aikaa ja tasoa sekä sinnikkyyttä myös ratsastajalta. Kuitenkin parastahan on kehittyä yhdessä.
Suomenhevosella voi päästä tarpeeksi pitkälle, mutta jos haluaa päästä vielä siitäkin ylemmäs, niin silloin suomenhevosen kapasiteetti loppuu ja kannattaa kyllä sitten viimeistään hankkia se iso hevonen. Suurin este-ennätys suomenhevosella on kuulemma 150cm ja eräs suomenhevonen nimeltä Samuli kilpaili nuorena 130cm luokkia. Myös koulupuolelta löytyy hurjan taitavia suomenhevosia!
Suomenhevosia kuitenkin pidetään enemmän harrastuskäytössä eli kisataan (jos kisataan) 60cm-80cm ratoja ja koulua sen He C.

 
 
Suomenhevonen luonteensa puolesta

Suomenhevonen on yleensä nopeasti sopeutuva ja rehellinen. Yleensä ne omistavat myös vähän omaa itsepäisyyttään mutta millainen suomenhevonen olisikaan jos siltä ei löytyisi yhtään omaa luonnetta? Ei varmasti yhtään mitään! Suomenhevoset voivat välillä olla vähän vetävää sorttia mutta ratsastaessa/ajaessa älyttömän yhteistyö haluisia ja yrittävät miellyttää. Ne ovat myös sinnikkäitä ja älyttömän ystävällisiä.


Omat kokemukset

Itseltä löytyy aika paljon suomenhevostaustaa. Meillä on nyt/ollut nopeasti mietittynä 7suomenhevosta ainakin oman elämäni aikana. Ehkä kaikista opettavin on ollut kuitenkin Santtu, Sipen äiti joka onkin jo vihreillä niityillä. Tämä oli nuorena todella reipas tapaus ja olisi ollut hyvä ravihevosena, mutta sille tuli joku ongelma liittyen limakalvoihin joten siitä tuli sitten ratsu. Santtu oli kuulemma nuorena älyttömän reipas ja ihmistä vetävää sorttia ja äitini tuli tiputtua sen selästä jotkut kerrat. Kuitenkin vanhempana se oli taas hyvin laiska eikä kukaan meenannut saada sitä liikkeelle. Tämä suokki opetti minut käyttämään raippaa oikein ja "napakaksi" ratsastajaksi sillä todella nuorena opin saamaan sen liikkeelle ja esteiden yli ja hirveän moni muu ei saannut. Santtu oli todella kiva tapaus! Tällä hetkellä meillä on 3suomenhevosta ja kuulemma kesällä/syksyllä tulee kaksi suomenhevosta hoitoon meille, jeii!

Itse en Jellyn jälkeen kamalasti suomenhevosta halunnut juuri kun ajattelin niiden olevan sellaisia paksukaisia jotka eivät ikinä jaksa liikkua. Myöhemmin suokkivideoita katsellessa mieli vähän alkoi kääntymään kun kattoi suokkeja kisaamassa 110cm ratoja ihan kevyesti. Ennen Voimaa meidän piti hankkia yksi nuorempi suokki mutta se olikin liian energinen tapaus joka saattoi lähteä käsistä kuumutessaan. Äiti sitten törmäsi Voimaan ja pian se piensuokki sitten seisoi tallissamme, ja seisoo edelleen! Voimaa ja Sipellä ratsastaessa on huomannut sen, että kyllä niiltä kapasiteettia löytyy jos vain ei ole liian vanha jonka tausta on ollut pihatossa seisomista sen 20-vuotta.  Nämä suomenhevoset ovat sellaisia, että kun kerran sellaisen hankit niin et eroon siitä rodusta enään pääse.


Millaiselle sopii

Tämä on aika iso kysymys mutta todella kysytty. Nyt riippuu suomenhevosen luonteen puolesta. Onko se vähän laiskahko joka on jo nähnyt kaiken, sellainen sopisi varmasti äiti-tytär ratsuksi. Sellaisen kanssa voi huoletta maastoilla ja peuhata. Sitten jos haluaa vähän energisempää, ja suokkia jolla löytyy kapasiteettiä niin ratsastajan kannattaisi olla rauhallinen ja tavoitteelinen, sellaisten kanssa pääsee pitkälle jos vain jaksaa työstää. Suomenhevonen sopii yleensä lajiin kuin lajiin jos rakenne, luonne sekä ikä  on vain siihen sopiva. Suomenhevonen on oiva vaihtoehto sille joka haluaa puuhastella monipuolisesti.



Postaus oli taas minun mielipiteeni, kuuntelen mieluusti toisten mielipiteitä!

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Ensimmäinen tippuminen kisoissa!

Heips!


Viime sunnuntaina meillä oli Voiman kanssa kisat Kumrassa. Mentiin se 60cm & 70cm luokat, että saataisiin ne menemään hyvin ja sitten vasta nostetaan korkeutta. Kisoja edeltävänä päivänä juoksutin Voiman aika rankasti ja pistin  hyppäämään kavaletteja ja muutaman 60cm esteen ympyrällä. Voima oli ryntäillyt sen verran samalla viikolla esteillä, että halusin varmistaa ettei kisoissa käy niin. Voima oli tosiaan lähtenyt esteen nähdessään käsistä ja laukannut niin lujaa kuin lähes pääsee kentän ympäri ja esteen jälkeen pukitellut ilo pukkeja. Sama jatkui kyllä juoksutuksessa mutta kisapäivänä oli ihan älyttömän laiska. Sai jatkuvasti antaa pohkeita ja yhdessä vaiheessa ei jaksanut edes lähteä käyntiin paikaltaan vaan seisoi vaikka kuinka hoputin. Tulipahan opittua taas sen verran, että pysykkin rennolla liikunnalla edellisenä päivänä, haha!
Ollaan tosiaan vaihdettu kuolaimet vähän vahvempiin ja testattu martingaaleja. Kisoissa tultiin siihen, että martingaalit vipataan pois seuraavissa kisoissa mutta kuolaimet pidetään. Voima tuntuu paljon paremmalta nimittäin ratsastaa näillä uusilla.

Maneesissa taas Voima oli ihan  kiva, ei liian laiska muttei liian kiireinen. Kuitenkin huomasin että saa patistaa vähän liikaa eteen. Voima haki vähän väliä alas ja peruutukset ja pysähdykset onnistuivat äly hyvin! Yleensä on saannut kiskoa entistä enemmän mutta nyt toimi todella herkästi.

60cm meni muuten hyvin, mutta Voima pudotti yhden puomin joten ei jatkettu toiseen vaiheeseen. Syy puomin pudotukseen oli väärä laukka, hevosen aliarvionti estettä kohtaan ja myös minun osalta hieman liian hidas vauhti. Olin kuitenkin ylpeä siitä, että heppa ei kiskonut ratsastajaansa täydellä vauhdilla vaan kuunteli hyvin.

70cm luokka meni sitten vähän toisella tavalla! Verkka oli hyvä, en hypännyt kuin muutaman kerran per suunta ja keskityin enemmän hevosen kuunteluun, eli peruutukset ja pysähdykset. Kaikki toimi erittäin hyvin, myös radalla. Voima oli kuitenkin vähän laiska ja sai patistaa laukkaan ravista entistä enemmän.

Radalla Voima oli kuuntelevainen mutta sai patistaa ensimmäistä kertaa eteen kunnolla. Kaksi puomin pudotusta ennen toista vaihetta, molemmat laiskuudesta vaikkakin yritin kovasti ratsastaa askeleet ja tahtia.  Ruusukepaikat oli selvästi menetetty, mutta Voima päätti vipata kirsikan kakun päälle ja ihan syystä. Tosiaan ensimmäisen esteen jälkeen jalustimeni oli liukua jatkuvasti jalasta radalla. Sain vähän väliä katsoa jalustinta kun hevonen jo laukkaa esteelle ja äh, otti se vähän päähän! Jalustin tippui lähes kokonaan jalasta toiseksi viimeisen esteen jälkeen ja Voima, joka välillä harrastaa kieltämistä päätti tehdä sen nyt.  Voiman laiskuus oli varmasti suurin syy juosta ohi. Ihme ettei hevonen kieltänyt jo aikaisemmin, mutta tässä, viimeinen este perusradalla jonka jälkeen olisin saannut pysäyttää hevosen ja kiittää sitä, ei. Me mentiin se välillä toisten päin eli näin:
 
 
Muistan vieläkin tämän viimeisen kuvan hetken. Katsoin pelästynyttä Voimaa alhaalta päin ja tumps, meikä makaa maassa.Kypärä räksähti aika kovaakin.  Ensimmäisenä ryömin vähän maassa kun luulin tippuvani Voiman etujalkojen eteen.  Juuri ennen kisoja turvaliiviä laittaessa ajattelin, että voisinkohan jättää sen nyt pois kun en ole ennenkään kisoissa tippunut, onneksi laitoin sen! Voima jäi odottamaan kiltisti viereen ja maassa mietin vain, että olisi kyllä sattunut päähän, selkään ja pohkeisiin jos ei olisi ollut saappaita, kypärää tai liiviä. Ei sattunut mihinkään ja nousin hymyillen maasta ja putsasin itseäni. Olin todella hämmästynyt tilanteesta ja nousemassa suoraan takaisin satulaan kunnes minulle tultiin sanomaan että parempi taluttaa hevonen pois, koska kypäräni oli räksähtänyt niin pahasti. Vissiin epäilivät että olenko tosiaan kunnossa ja vähän aikaan taluttaessani Voimaa katsoivat perääni, että olin varmasti ok.
 
Kun talutin äitin kanssa Voimaa pihalla sain  hengenahdistuksen ensimmäistä kertaa. Syytä en oikein tiennyt. Jotenkin kai olin niin hämmentynyt tilanteesta. Se tuli niin yllättäen, sillä siitä mistä heppa juoksi ohi olisi jo pitänyt hypätä.  Matkalla kotiin kuitenkin tuli sellainen fiilis, että jos tippuu, urheilee kunnolla. Täytyy olla aika varovainen ja tarkka jos ei ikinä tipu hevosen selästä kisoissa ja kisaa aktiivisesti. Niin ne huippuratsastajatkin tippuu eikä kukaan ajattele heistä muuta kuin, että täytyy olla sinnikäs jos voi hyvällä tunnolla taluttaa hevosen pois. Viimeksi tipuin Voimalta vuosi sitten joten kai tämä sitten oli sen kunniaksi?




 


 
Sitten kun lastattiin Voima traileriin niin nahkariimu meni kahteen osaan. Leukaosa jäi hevoseen ja turpaosa jäi traileriin. En käsitä mutta se ei ollut mikään äly kallis nahkariimu joten tulihan tilanteelle naurettua, eikuin uuden nahkariimun ostoon,  jos tällä kertaa sitten paljon vahvempi. Myös uudet jalustimet täytyy ostaa, noi jalkkarit ollu todellakin välillä ongelma valumisen suhteen mutta tippuminen oli se viimeinen pisara.
 
Kuitenkin aika tyytyväinen olin. Täytyy miettiä kuitenkin sitä, ettei estekisat ole sitä palkintojenjakoa vaan tietyn radan  ratsastamista ja jos se suurinosa onnistuu hyvin, niin eikös se ole silloin hyvin? Ensi kerralla Voimalle rento treeni kisoja edeltävänä päivänä niin vältetään varmasti tälläisiä tilanteita!
 
Tällä viikolla ajattelin treenata koulupuolta vähän tavoitteellisemmin, koska haavena olisi kisata koulukisat kevään aikana. Voima on kehittynyt älyttömästi koulupuolella joten täytyyhän testata nyt sitäkin!


 Kaikki kuvat (c) Maria Lamminen
 

 

 

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Hevosmessut 2017

Heips!

Oltiin Emman kanssa lauantaina hevosmessuilla. En pysy perässä enään siitä kuinka paljon olen Helsingin horsefairissa ollut mutta Tampereella tämä oli vasta toinen kerta. Mentiin Emman kyydillä ja suoraan sisäänpäästyämme ryntäsimme jo ensimmäiseen myyntikojuun. Tulin neljällä kassilla kotiin sitten myös, haha.

Kuvasin muutamat estekisat ja sitten vielä suomenhevosten ori esityksen. Aluksi minulla oli ihan älyttömän huono laatu kuvissa, rajaus meni katsomoon eikä ratsukkoon. Käytin "ensimmäistä" kertaa kyseistä objektiivia joten meno oli aluksi totuttelemista. Kotona sitten myös tajusin että oli yksi asetus väärässä joka johti tähän huonoon kuvauspäivään, höh. Estekisoissa kisasi myös hyvä ystäväni omalla hevosellaan. Eivät valitettavasti päässeet ruusukesijoille mutta hyvin heillä silti meni! Sen luokan parhaat kuvat onneksi tulikin hänestä kun valkoinen hevonen kyseessä.
Johanna Jämsä & Widor
Johanna ja Essi tutustumassa rataan






 
 
Itsellä jäi älyttömän paljon pois näistä messuista valitettavasti. En oppinut juurikaan mitään uutta kun en eksynyt mihinkään mihin sitten jotkut kaverit olivat osuneet, muunmuassa oli hevosen luita ja kavioita joihin pystyi tutustumaan. Myös hevosenhieronta luento jäi pahasti kesken kun rynnättiin suokkien estekisoihin. Yritän sitten ensi kerralla oppia tämänkin messun edestä uutta tästä vaikeasta harrastuksesta! Sitten suokkikuviin
 












 
Näitä messukuvia on tosiaan reilusti päälle 300, joten joudun tekemään jonkunlaisen kuvauskansion tänne blogiin huomiseen mennessä. Sieltä suosittelen sitten etsimään jos on erityisesti suokilla ollut messuissa liikkeellä. Myös vuonohevosta ja puoliveristä löytyy sieltä. Jos kuvia jakaa eteenpäin niin ilmoitathan kuvaajan (Voi merkata instagramiin @power_fin tai @sohvis_picture ja muualla somessa linkata vaikka blogin?) Valitan laatua vielä, väärässä oleva asetus oli aika tärkeä.
 
Ostosten esittely tulee myöhemmin, en viitsi tunkea sitä tähän postaukseen.
 
 

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Aina lemmikinomistaminen ei mene niinkuin tarinoissa..

Heips!

Taas hyvä esimerkki siihen, että sitä mitä netissä lukee ei aina tunnu olevan asiantuntijan juttua, vaikka siltä tuntuisikin. Se johti meillä tuhoon.

Tällä kertaa avaudun vähän surullisempaan asiaan joka ei onneksi  liity hevosiin tällä kertaa. Lemmikit-sivulla löytyy Hileestä esittely ja ei, sille ei ole käynnyt mitään, mutta kyse on siis gerbiileistä.


Tosiaan Hile on noin 2-vuotias ja suurimmanosan elämästään elänyt yksin. Gerbiili on samalla tavalla laumaeläin kuin hevonenkin ja kyllä huomaa kun gerbiili on masentuneempi yksin. Hile on epäonnekkaan onnekas jos näin voi sanoa. Kun ostimme sen uutenavuotena 2015 ja vähän aikaa kului (noin kuukausi) niin sen sisko kuoli sydänkohtaukseen nähtyään kissan. Meillä ei ole ikinä kuollut gerbiileitä sydänkohtaukseen, kun vielä kissa oli metrin päässä terraariosta. Hile oli vielä ujo tapaus ja aika riippuvainen kaveristaan.
Heli. Gerbsut asuivat viikon pinnahäkissä kunnes hankittiin akvaario joka on vieläkin Hileellä käytössä

Sanotaan nyt että meni puolivuotta-vuosi kun kaverini lahjoitti gerbiilinsä pois. Yhdistin toisen niistä Hileen kanssa ja noin päälle 10-vuoden gerbiili kokemuksella ajattelin, että muutama poikue voisi olla ihana. Hileellä on upea luonne, se ei pure sormia (ei ole ikinä näykkäisytkään) ja on kaikille ystävällinen. Uros nimeltä Pulla oli taas vähän ärsyttävän luonteinen mutta ei kuitenkaan sellainen ettei isäksi kelpaisi. Hile ja Pulla tuli ihan heti toimeen. Joskin vähän ihan pientä riitaa mutta nettitiedon mukaan se on ihan tavallista. Se ei ollut ongelma mutta tultiikin sitten tähän, että gerbiilillä pitäisi olla kiima siinä parin päivän sisällä yhdistämisen jälkeen. Kyllä sillä tulikin pientä, mutta ei riittävää. Se juoksi alta pois ja pakoili urosta. Selväksi tuli että sillä oli hormooniongelmia. Pulla luovutti ja 3kk elivät samassa, ihan kuin kaksi naarasta tai kaksi urosta. Ei pentuja.

Hile vasemmalla, Pulla oikealla
Hileellä oli tapana hyppiä ja roikkua etukäpälistään siinä jyrsien kattoa. Se oli itse oppinut sen ja Pulla nähtyään tämän opetteli sen myös. Aluksi sillä sillä oli paljon ongelmia jo ihan koonsa puolesta mutta pian sekin oppi. Eräänä päivänä tätä pulleroa ei löytynyt enään mistään. Häkistä saatika huoneesta. Ei jälkiä, ei papanoita, rapinaa ja kissakaan ei syö gerbiileitä ja kansi oli kiinni joten se ei olisi edes saannut sitä sieltä. Pulla on varmasti jotenkin ihmeen kautta päässyt kannen ja seinämän välistä ja kadonnut kuin tuhka tuuleen. Hile menetti taas ystävän, ilman että sille kävi mitenkään.





Hile on ollut nyt aika kauan ilman toveria. Se rakasti juoksupyörää ihan kamalasti Pulla-aikoina ja vielä jonkun aikaa uroksen kadottua. Jossain vaiheessa se ei enään juoksennellut ja loppu peleissä se vain nukkui, joka ei ole ihan hyvä juttu gerbiileille jotka ovat luonnostaan touhukkaita ja energisiä. Etsiskelin aika kauan hyviä osumia tori.fi sivuilta. Aloin jo vähän elämään epätoivossa Hileen suhteen mutta pian löytyi uros joka oli jo 3-vuotias (gerbiilit elävät noin 4-vuotiaaksi) . Haettiin se ja itseasiassa tämä tapahtui viime viikolla. Heti kun sain sen kuljetusboxin syliini oli pakko avata kansi ja katsoa vähän sitä. Älyttömän pirteä gerbiili joka yritti päästä boxista ulos. Päivittelin snapchattiin aika innokkaasti tästä Hileen elämänpelastajasta. Sanoin äidille autossa että "ajattele että pelastettiin kaksi yksinäistä gerbiiliä ja yhdistetään ne ja maailmassa yksi huoli vähemmän" äiti nyökytteli hymyillen. Käytiin Lidlissä ajomatkalla ja tarjosin tälle urokselle, Yodalle banaania jota se söi ihan innoissaan. Se rakasti sitä.

Kun sain sen kotiin annoin sen ensin vähän rauhoittua uusista hajuista. Myöhemmin laitoin sen Hileen häkkiin laittamalla seinämän väliin josta ne voivat vain haistella ja tutustua toisiinsa. Molemmat oli ihan älyttömän innoissaan ja menin jo kavereille sanomaan näin "Olen aina kehunut Hileen luonnetta parhaaksi, mutta Yoda voittaa  senkin". Voitte miettiä kuinka ihana tapaus on kyseessä. Urokset ja naaraat ovat melko nopeasti toimeentulevia ja otin sitten jossain välilevyn pois. Gerbsut haisteli ja oli ihan älyttömän ystävällisiä. Hileä vähän jännitti ja juoksi vähän karkuun välillä mutta Yodaa ei edes aluksi kamalasti Hile kiinostanut vaan paikka mihin se joutui. Ne olivat noin pari tuntia samassa terraariossa ja tulivat hyvin toimeen. Jossain vaiheessa tuli riitaa. Ihan erinlaista kuin Pullalla ja Hileellä silloin. Syytin Yodaa asiasta ja kävin väliseinällä erottamassa ne. Jos Hile juoksi karkuun, Yoda jahtasi sen kiinni ja jatkoivat tappelemistaan niin kauan kunnes syke ei jaksanut ja molemmat riita-asennossa lepäävät. Rupesin selaamaan nettisivuja aiheesta ja tälläinen oli monen nettisivun mielestä ok. Kuulemma selvittivät vain arvojärjestystä ja kun veri alkaa lentämään niin pitää vasta erottaa, kuulemma. Laitoin yöksi Yodan toiseen terraarioon. Seuraavana päivänä laittelin taas ensin verkon ja sitten vasta samaan. Hileellä oli vähän kiimaa joten Yoda innostui vähän ärsyttämään Hileä jahtaamalla jne. Hile juoksi karkuun mutta ne myös haistelivat ja ikäänkuin keskustelivat ystävällisesti ja hoitivat toisiaan, esimerkiksi puhdistamalla toisen karvan. Jossakin vaiheessa taas tuli riitaa ja nettisivujen mukaan tämä oli myös ihan tavallista. Jos veri lentää niin sitten vasta pois, jälleen. En kamalasti mennyt väliin mutta jossakin vaiheessa menin taas. Kun ne lopettivat niin huomasin Hileen kyljessä verta. Otin Yodan ja ajattelin että voiko uros oikeasti olla näin vihainen naaraalle. Pian huomasin, että käteni oli ihan verisissä tassunjäljissä. Veri ei tullutkaan Hileeltä vaan Yodalta. Laitoin välittömästi Yodan muualle ja paljon vessapaperia että veri tarttuisi siihen. Tein niin typerän virheen kun en hoitanut haavoja/saatika tiennyt varmasti mistä se tuli.

Seuraavana päivänä Yoda oli virkeä ja energinen. Hilekkin oli taas alkanut käyttämään juoksupyörää kun oli kaverin saannut. Annoin niiden vähän haistella taas välilevyn välistä, mutta en aikonut nyt muutamaan päivään laittaa samaan ja suunnitelmissa oli totuttaa ne nyt erityisen hiljaa, kuin kaksi vihaista urosta. Vein ne suihkutilaan ja laittoin mystoryyn kun ne vuorotellen temmelsi eriaikaan siellä isossa vapaudessa. Yoda oli vähän jäykkä selästä. Luultavasti sitä ei oltu aikoihin juoksutettu isossa tilassa, tai sitten se oli alkua seuraavalle helv**ille.

Seuraavana päivänä ajattelin taas laittaa sen tutustumaan Hileen, välilevyn kanssa jälleen. En löytänyt Yodaa mistään. Sitten se löytyi tosi väsyneenä korkealta mökissä. Otin sen väkisin sieltä vaikka se ei suostunutkaan, koska minun oli ihan välttämättä (tietenkin) tietää mitä sillä oli. Sen leuka oli ihan märkä. Haisevaa nestettä ja kiikkui samalla tavalla kuin hamsterini viimeisenä päivänään sekä kaulassa älyttömästi "pisamia".  Luulin, että sen päivä päättyisi siihen mutta illemmalla se virkistyi vähän. Oli tosiaan sunnuntai joten eläinlääkäri ei ollut auki joten kysyttiin puhelimella äidin kaverille, joka on siis eläinlääkäri. Mitään tarkkaa syytä ei voi todellakaan sanoa kun se on juuri muuttanut. Eniten me kaikki epäiltiin stressiä noin vanhalle. Oli naaras, uusi koti, uudet ihmiset, uusi ruoka, uusi ympäristö, uudet hajut jne. Tärkeintä oli pitää elossa maanantaille jolloin mentiinkin eläinlääkäriin heti aamusta kun se vain kökötti nurkassa ihan sairaana. Sille annettiin antibiootit ja eläinlääkäri totesi, että puremasta se oli saannut bakteereja ja ne pisamat oli tulehtuneita puremanjälkiä. Oli fifty fifty  selviäisikö se ja se muutti suihkutilaan, lämpimään ja sille laitettiin kuumavesipullo jossa se lämmitti itseään. Se oli kuin tappava flunssa. Tavoitteemme oli pitää se seuraavaan päivään (täksi päiväksi) hengissä jolloin se saisi taas uuden antibiootti pistoksen ja sitten selviäisi. Eli tämä päivä kertoi kaiken. Vaihdoin veljeni kanssa pulloa säännöllisesti lämpimämpään ja juotin sitä. Laitoin sen kerran villapaitani sisään lämpimään että saa lämpöä kaikkialle.

Siinä 7-aikaan illalla hoidin samat asiat. Silpposin vessapaperia lämmikkeeksi ja vaihdoin vedet. Annoin kaikista viimeiseksi sille banaania, jota se söi taas niin innokkaasti kuin vain pystyi. Siinä 10-aikaan illalla kysyin äidiltä että "Kumpi herää öisin hoitamaan sitä?" Vastaus oli " Ei sitä enään tarvitse hoitaa.." Tiesin jo tarkoituksen, mutta yritin vain vältellä ja yrittää kertoa itselleni että se parantui. Äiti kyllä jatkoi ja kyllä, Yoda menehtyi.

Jotenkin tuntui jälleen taas niin tyhjältä. Se menehtyi, koska ne riitelivät silmieni alla. Totta kai olisin mennyt aina väliin ja usein meninkin, mutta netin mukaan se kuuluu asiaan. Nyt näin jälkikäteen miettien, Hileellä on hormooniongelmia ja ujoutta, joten se varmasti pelkäsi Yodaa, vaikka tavallisesti ei pitäisi. Yoda ei ikinä purrut tai kirjaimmellisesti tapellut Hileen kanssa. Se vain jahtasi ja "tappeli" vahingoittamatta. Yoda oli todella ihanan luonteinen ja sen olisi pitänyt vain yö kestää, että se olisi selvinnyt, mutta jos nyt mietitään niin se 8h-10h on varmasti pitkä taisteluaika niin pienelle eläimelle. Lisäksi Yoda varmasti taisteli loppuun. On vain vaikea ymmärtää, että itselle omaan nilkkaan käy näin miten kävi.
Hilettä ei voi jättää yksin ja itse haluaisin kasvattaa muutaman poikueen. Hileellä on myös "harvinaisempi" väritys, joten olisi upeaa saada samantyyppisiä poikasia. Mutta Hile teki selväksi asian. Nyt olisi pikkuhiljaa tavoite etsiä uusi naaras ja uusi uros. Niiden poikasista pääsisi muutama asumaan Hileen luokse. Hile tykkää kaikista gerbiileistä, mutta ei halua lisääntyä.

Teen tämän postauksen siksi, että kaikkea mitä netistä lukeekaan ei kannata uskoa. Vaikka tuntuukin että itse "epäonnistuin", yritin kuitenkin pelastaa sen. Jopa facebookin gerbiiliryhmissä on kasvattajia, jotka ehdottavat jo kuvan perusteella lopetusta. Se on minusta suuri virhe, sillä kuvasta et näe läheskään totuutta. Tämä selvennykseksi vielä kerran. Jos haluat vastauksen, kysy eläinlääkäriltä, tai sitten oikeasti sellaisilta sivuilta jossa on ihan varmasti faktaa ja kirjoittajalla erityisesti kokemusta. Kaikki facebookin gerbiiliryhmät kannattaa unohtaa.

Vaikka yksi  maailman ihanimmista gerbiileistä kuolikin, se opettaa taas paljon ja omisti varmasti tarkoituksen. Se tuotti minulta enemmän huomiota näihin jyrsiöihin, sekä kertoi selväksi Hileen mielipiteen.


Yodan viimeiset tunnit menossa

Yoda on aina sydämmissämme ja tulee siellä pysymään. On sanonta, että tärkeimmistä luovutaan aina ensin.