sunnuntai 9. joulukuuta 2018

JK Luukku:9 Pahin hevoskokemus (storytime)

Tämä tapahtui muistaakseni vuonna 2014. Vuodenaika oli pitkällä kesää ja meidän tallista löytyi silloin vielä ihana pikkuponi Luna joka ihastutti kaikkia värillään. Se oli taitava hyppääjä, oikea ruusukehai mutta  siltä löytyi erittäin suuri pilke silmäkulmasta. Se vaati näppärän ratsastajan tai edes vähänväliä selkäänsä kurinpitäjää toimiakseen. Ei kuulosta siis hyvältä tuntiponilta tallille, jossa on enemmän alottelijoita (ja siksi Luna myöhemmin myytiinkin). Se oli oikein ketterä ja luova keksimään kikkoja pudottaa ratsastajansa selästä.
Luna oli ollut se kuuluisa tuhma poni jonkun aikaan ja tarpeeksi pätevää ratsastajaa ei saatu siihen hätään. Lunaa vaan juoksutettiin ja työskenneltiin huolella maastakäsin. Se toimi hyvin ja äiti ehdotti jos menisin taluttaen loppukäynnit sen kanssa maastoon semmoisen pienen lenkin. Suostuin ja otin äidiltä liinan ja lähdin yksin kävelemään Lunan kanssa. Luna oli rentona ja aivan ihana taluttaa. Pysähtyi jos pyysin eikä yrittänyt napsasta heinää tallintien laidalta.
Päästiin autotielle. Täytynee ilmoittaa että tämä autotie on soratie ja autoja kulkee aika harvasti.
Meidän tuurilla sieltä tuli kuitenkin auto semmoista 50km/h ja Luna ei välittänyt. Onhan sillä ennenkin maastoiltu ja tykätty, koska se on melko maastovarma. Auto läheni ja läheni ja Luna oli edelleen okei. Siirsin sitä vähän sivuun, että auto saa enemmän tilaa. Auto oli noin 15m päästä meistä ja rento Luna muuttui sekunnissa sekopääksi. Se nosti pään ja alkoi laukata hyppien ilmassa niin vahvasti kuin pystyi vetäen minut mukanaan. Se loikki pukittaen, takajalat levällään ja pää alhaalla keskelle autotietä ja auto ei tuntunut hidastavan yhtään. Aika pysähtyi silmissäni ja nopea tilanne oli niin hidasta, että muistan sen nytkin. Muistan miten Luna pomppi takajalat minua päin, minua vetäen tien toiselle puolelle olevaan ojaan ja flippasi sitäkin enemmän. Se juoksi sieltä kovaa vauhtia minun ympäri ja olin varma, että meidät molemmat löytää nyt konepelliltä sillä tämä tapahtui keskellä tietä ihan tulevan auton edessä joka ei tuntunut hidastavan vaan luottaen minuun, että saan ponin ruotuun. Ja niin minä sain ihme kyllä. Selviydyttiin. Jatkettiin matkaa kun mitään ei olisi tapahtunut.
 Luna oli taas rento. Huomautan vielä, että Luna ei pelännyt autoa, koska se ei yrittänyt paeta sitä tai kytännyt sitä, vaan repi siitä syyn purkaa energiaa vaikka se olikin juoksutettu.
Takaisin tullessa Luna oli edelleen rento ja kiva mutta pian samasta kohtaa tuli taas auto niinkuin viimeksi. En tiedä mikä tuuri se oli mutta valmistauduin ja otin Lunasta tiukemman otteen kuin sanoen "en anna tän tapahtua uusiks enää". Luna oli vieläkin oma itsensä mutta auton ollessa taas noin. 15m päässä Luna sekosi taas. Nyt vielä kovemmin. Se juoksi pukittaen ja loikkien ympäri minua tien keskellä ja tämäkään auto ei hidastanut. Ehkä se ei näyttänyt niin pahalta miten se minusta tuntui ja oli. Luna loikki korkealta ja juoksi minut vetäen taas ojaan ja sieltä kiihdytti kovemmin tallitielle. Siinä oli se kohta kun pelkäsin eniten. Poni juoksi kuin peura tien toiselta puolelta toiselle, vetäen minut. Kyse oli jostain metristä etten löytynyt konepelliltä poni päällä. En tiedä mitä tämä autoilija erityisesti ajatteli.
Luna tosiaan kiskaisi tallitielle tien toiselta puolelta ja potkaisi lujaa pukittaen minua reiteen. Se sattui ihan älyttömästi mutta ei tuntunut miltään sen jälkeen kun näin auton konepellin niin läheltä. Olin kiitollinen ettei poni kolhaissut autoja potkuillaan tai juossut minua mukanaan konepellille. Se oli kuitenkin liian lähellä. Onneksi ei pahempaa käynnyt ja poni ei meillä enään toistanut tekemistään.
Kuva Lunasta vuodelta 2015